Ei oppi ojaan kaada!

Oman osaamisen kasvattaminen on tärkeässä roolissa tässäkin elämänmuutoksessa – tietysti! Olen siis opintojen loppusuoralla yrittäjyyden ja palvelutoiminnan yamk-opinnoissa. Näistä ammennan tulevaisuuteen sitä business-osaamista, asiakkaiden kanssakäymiseen liittyvää osaamista ja palvelujen suunnitteluun liittyviä jutskia. Nykyisestä työstäni ammennan tietysti myös sekä atk-taitoja, että toiminnankehitysasioita. Paljon on vielä opittavaa! Pääsin siis opiskelemaan tuotantoeläinten hoidon ja hyvinvoinnin ammattitutkintoa, jossa suuntaudun lampaisiin, maatalousyrittämiseen ja ehkä myös siipikarjaan. 

Olin vähän yllättynyt siitä, että hakijoita tuonne tuotantoeläin-tutkintoon oli paljon. Kouluun oli ihan  haastattelukin. Siellä juttelivat, että opiskelupaikat on nyt todella kortilla hakijoihin nähden. Ehkä se johtuu siitä, että tilojen omistajat alkavat nyt joukolla tulla siihen ikään, että sukupolvenvaihdos tulee ajankohtaiseksi. Nykyään täytyy olla maatalousalan tutkinto, että EU-tukia on mahdollista saada. Siispä pakko on kouluttautua.

Koulujen lisäksi olen ollut harjoittelemassa lammastilalla, josta mielestäni se paras oppi kyllä tulee käytännön kannalta. Toki teoria on aina avuksi ja sillain tuo uusia ideoita. ProAgrian lammaskoulutus-päivillä olen käynyt ja nyt myös talous-pienryhmässä ihmettelemässä kuluja ja hinnoitteluja. Opettelen myös paimennusta nyt täysipainoisesti, sillä koirat tulevat olemaan isoja apumiehiä tilan töissä.

Opinnot suoritan aikuiskoulutuksina. Yamk-opinnoissa muut opiskelijat ovat pääosin samaa ikäluokkaa, kuin itsekin olen, joten siellä on olo kuin kala vedessä. Saapa nähdä sitten tuolla tuotantoeläin-puolella. Saatanpa olla luokan vanhin. No, se selviää muutaman viikon päästä, kun opinnot alkaa.

Tämä aika on niiiiiin mukavaa! Uuteen maailmaan sukeltaminen on aivan valtavan mielenkiintoista. Nyt opintovapaalla on aikaa siihen. Välillä ihmetyttää itseäkin mitä kaikkea sitä ehtii. Olen nyt kahdessa koulussa yhtäaikaa, harjoittelemassa maatilalla ja paimennuskoulutuksissa. Sen lisäksi työpaikkakin on, vaikka sinne palaankin vasta kesällä. Ihan tässä päätä huimaa välillä.

Olen sitä mieltä, että jos johonkin ryhtyy, niin siitä on syytä ottaa perin pohjin selvää, ettei tule tehtyä tyhmyyksiä. Ja kuitenkin niitäkin tulee tässä oppimisprosessissa tehtyä... Toivottavasti mahdollismman vähän kuitenkin. Kaikkea oppia pystyy hyötykäyttämään yllättävissäkin asioissa. Ja se opitun soveltaminen onkin sitä parasta juttua, kun huomaa, että opitusta on selvästi hyötyä jossain asiassa. Se on etu.

Vielä pitää oppia laittamaan visiot ja tavoitteet tarpeeksi korkealle. Tämä on vähän vaikeaa minulle, kun olen luonteeltani sen verran vaatimattomuuteen taipuvainen. Nyt rinta rottingille ja sellaiset visiot mietintään, jotka voivat tuntua tässä vaiheessa naurettavan yltiöpäisiltä. Nimittäin niistä tulee totta, kunhan niihin vaan pyrkii.

Pelottaa

Välillä epäilyttää ja pelottaa tuleva. Kuinkahan pärjäämme? Onnistuuko tämä? Tykkäänkö sittenkään muuttuneesta elämästäni? Tuleeko kauhea katumus turvallisen ja vakaan elämän taakse jättämisestä?

Visio on selvä, mitä haluan ja mihin pyrin. Mutta kaikki muu siinä ympärillä on aivan hämärän peitossa ja epäselvää. Jollainhan meidän pitää elää ja isot investoinnit maksaa. Nykyisellään sekä tulot, että menot on melkoisen hyvin ennustettavia. Tulevaisuudessa ei ole näin. Vaikeat ajat edessä siis. Ja samalla kutkuttavan jännittävät. Maatalousyrityksen rakentaminen tyhjästä ei käy käden käänteessä.

Kaikkien näiden pelkojen keskellä kuitenkin tiedän, että en antaisi itselleni ikinä anteeksi, jos nyt jättäisin leikin kesken. Kyllästyisin välittömästi nykyiseen elämääni, jos sitä kuitenkin jatkaisin. Niin turvallista kuin se onkin. Ehkä juuri siksi, mene ja tiedä.

Eteenpäin, sanoi mummo lumessa!

Miksi juuri lammas?

Tässä välissä on syytä avata sitä, miksi juuri lampaat kiinnostaa. Varsinkin, kun sitä maatila-taustaa ei meikäläisellä ole ollenkaan.

Olen yli kymmenen vuotta ollut intohimoinen koiraharrastaja. Kaikenlaisia lajeja on tullut harrastettua, koko ajan kuitenkin agility ollut se ykköslaji. Paimenrotuisia koiria tästä taloudesta löytyy tällä hetkellä neljä kappaletta. Lampailla paimennusta pääsin ekan kerran kokeilemaan jo vuonna 2005. Silloin en uskaltanut jatkaa sitä, sillä tunsin heti, että tässä on puuha, joka vie meikäläisen mennessään ihan täysin. En uskaltanut siksi, että halusin tehdä agilitya täysipainoisesti. Siispä tein suorastaan valinnan olla paimentamatta. Muutamia kertoja vuosien varrella kuitenkin kävin fiilistelemässä.

Kunnes kolme vuotta sitten antauduin paimennukselle. Ja niinhän siinä kävi, se vei mennessään! On vaan niin mahtavaa nähdä, kun paimenkoiran vietti syttyy ja se tietää ihan tasan tarkkaan mitä tehdä, että lampaat saa pidettyä kasassa. Tokihan sitten se opetus alkaa, että saadaan lampaat liikutettua haluttuun suuntaan. Siinä sivussa huomasin kuinka kivoja elukoita ne lampaatkin on. Vaikka totuuden nimissä, paimennettaessa lampaat ovat olleet ns. "massaa", jota liikutellaan. Kuitenkin oikein mukavaa ja kivaa massaa!

Enkä edes ole ensimmäinen koiraharrastaja, joka on hurahtanut lampaisiin niin, että omat pitää saada.

Toisekseen lammas on helppo eläin hoitaa, koska se ei vaadi lypsämistä. Se on vissi juttu, että meidän punaiseen tupaan ei kovin helpolla lypsettäviä eläimiä tule. Vaikka koskaan ei pidä sanoa ei koskaan... Mutta ainakin tällä hetkellä on sellaiset ajatukset. Lammas on monipuolinen, siitä saa lihan lisäksi villaa ja taljankin hyötykäyttöön. Lammas on kätevän kokoinen myös.

Nyt olen päässyt jo tutustumaan lampaisiin toisesta näkökulmasta, jossa ne eivät ole enää "massaa" ja täytyy sanoa, että tosi kivoja eläimiä ovat.

Semmoinen tarina pyhässä yksinkertaisuudessaan. Koirat ja koiraharrastus tämän tarinan takana.

p.s. eilen sain tiedon, että pääsin tuotantoeläinten hoidon ja hyvinvoinnin ammattitutkintoa suorittamaan. Jes, homma etenee taas! Sekin on työn ohessa suoritettava monimuoto-koulutus.

Niin että lampuriksi!

Miten tullaan lampuriksi? Siinäpä vasta kysymys. Ainakin tällaiselle ummikolle. En siis ole maatilalta kotoisin, en ole ollut edes pienenä heinäpellolla töissä, niin kuin moni muu ainakin mummolassaan on ollut. Työnä ollut viimeiset viisitoista vuotta siistiä sisähommaa toimistossa. Sen sijaan olen aina ollut yrittäjähenkinen ihminen ja mielelläni pistän tuumasta toimeen. En kuitenkaan eläissäni ole ollut yrittäjänäkään, vaan turvallisesti muiden palveluksessa. Siinäpä lähtökohdat.

Onneksi mieheni innostui myös ajatuksesta ja hän on sentään ollut lapsena mummolassa siellä heinäpellolla töissä ja lehmiäkin hoidellut. Ihan professionaali siis jo, minun mielestäni. Suoraan sanoen, yksin en tähän touhuun olisi kuitenkaan lähtenyt.

Juttelin ystävilleni ja kavereilleni mitä aion isona tehdä. Vastaanotoksi tuli arvatenkin kahdenlaista vastaanottoa. Osa piti ihan pöpinä, eihän maatalous kannata. Tätä muuten kuulee joka tuutista: maatalous ei kannata. Pistää miettimään, että miksi sitä sitten ylipäätään tehdään Suomessa? Miten ihmeessä nuo maatilalliset sitten kuitenkin hengissä selviävät? Kyllä siinä joku viisastenkivi on hallussa joillain maajusseilla. Osa ystävistäni ja kavereistani taas kannusti ja olivat todella innostuneita ajatuksestani. Itse asiassa valtaosa oli kuitenkin myönteisesti suhtautuvia, mikä vähän jopa yllätti. Päätin joka tapauksessa kuunnella sydämeni ääntä. Minähän tätä omaa elämääni elän, eikä muut.

Otin tästä kouluuni myös lopputyön aiheen itselleni: uuden yrityksen palvelukonsepti. Opiskelen siis yrittäjyyttä ja palveluliiketoimintaa ammattikorkeakoulussa.

Tuumasta toimeen siis!

Aloin katselemaan myytäviä maatiloja heti idean synnyttyä päässäni. Huomasin, että täällä eteläisemmässä Suomessa myytävien tilojen koot on pieniä. Hyvin monesta paikasta on ensin myyty pellot muille ja sitten se talouskeskus laitetaan myyntiin ihan muutaman hassun hehtaarin kanssa. Eihän sellaisella kertakaikkiaan tee mitään. Seurasin tilannetta koko syksyn ja pohdiskelimme samalla budjettia, kuinka paljon olemme valmiita maksamaan tästä. Hiljaista oli koko ajan tilamarkkinoilla. Tulihan sinne joo muutaman kerran joku miljoonan euron tila tarjolle... Samat tila olivat vaan pitkään myynnissä, eli kauppakaan ei oikein käy näissä.

Samalla keräsin tietoa netistä paljon. Lueskelin niin keskustelupalstoja, kuin viranomaissivustoja ja muita toimijoita maatalousalalta. Tutustuin ProAgriaan ja kävinkin syksyllä heidän järjestämillään lammaskoulutuksissa. Samalla verkostoiduin lampureiden kanssa ja kyselin omia ihmetyksen aiheitani, joita riittää. Kävin myös ELY-keskuksen järjetämillä yrittäjyyspäivillä oppimassa eri yritysmuodoista. Ihmettelin EU-koukeroita, jotka edelleen tuntuvat kovin koukeroisilta.

Tutustuin erään ystäväni kautta lammastilalliseen, jonka luona kävimme syksyllä tutustumassa tilan toimintaan. Samalla varovasti kyselin, että olisiko sinne mahdollista päästä jossain vaiheessa ihan harjoittelemaankin, sillain omaehtoisesti. Ihan myönteistä vastakaikua sieltä tuli.

Aika tuntui loppuvan päivistä kesken ja nykyinen työ häiritsi uuden tulevaisuuteni rakentamista. Niinpä päätin jäädä opintovapaalle vuoden alusta.

Tilanne tällä hetkellä

Tällä hetkellä tilanne on seuraava: olen opintovapaalla kesään asti. Löysin, kuin löysinkin tilan ja siitä tehtiin paperit viime viikolla. Oma punainen tupa siis odottaa. Aloitin siellä lammastilalla harjoittelemaan käytännön töitä, kun sattui sopivasti karitsointiaika. Eli vauhdissa ollaan! Täytyy näistä jokaisesta kirjoitella jossain vaiheessa postaus, sillä ne ovat ehdottomasti tarkemman kertomisen arvoisia asioita. Tässä vaiheessa halusin vain saattaa blogin jo ajantasalle siitä missä mennään.

Mikä minusta tulee Isona?

Mikä minusta tulee isona? Tämä kysymys alkoi tulemaan alitajunnasta tietoisempaan tajuntaani pikkuhiljaa ja yhä useammin jo viisi vuotta sitten. Siihen asti luulin, että minusta oli jo tullut se, mitä pitikin. Mitä haluan elämältä ja miten haluan elää? Kaikenmoisia isoja, häiritseviä ja ärsyttäviä kysymyksiä! 

Ainoa, mitä tiesin itseni tuntien, että elämässä pitää olla intohimoa. Ja tällä tarkoitan intohimoista suhtautumista asioihin. Minulle se intohimo oli todella pitkään työni. Sitten se kohdistui harrastukseeni, agilityyn. Jossain vaiheessa kohteena oli matkustelu. Huomasin kuitenkin, että tuon niin tärkeän intohimon hiipuessa työtäni kohtaan, se alkoi muuttua jotenkin yhdentekeväksi. Ei täysin, mutta hälyttävästi. Ja siellä kun aikaa tulee vietettyä valtaosa päivistä, elämä alkoi muuttua epätyydyttäväksi.

Viisi vuotta ihmettelin asiaa, mutta en osannut vastata kysymykseen: mikä minusta tulee isona? Sen pikkuhiljaa jo tiesin, että en ollutkaan vielä valmis, minusta ei vielä ollutkaan tullut vielä sitä, mitä piti. Ihmettelin asiaa viime syksyyn saakka. Olin aloittanut opiskelut työn ohessa vuoden alussa ja lopputyön aihetta pohtiessani, se vastaus vain kypsyi: Minusta tulee lampuri!

Mikä sinusta tulee isona?

Tässä blogissa avaan 40-v naisen (se olen minä) matkaa turvallisen toimistoelämän puuduttavilta käytäviltä täysin uusiin ja tuntemattomiin tuuliin, maatilan askareiden pariin. Muhittelen vielä päässäni mistä aloitan, mutta matkalla ollaan jo - ja hyvässä myötätuulessa! Kutkuttaa, jännittää ja pelottaa.